Sunnuntaiaamuna kutsui juna allekirjoittanutta ja reissulla kummasti lihonutta Paavoa. Onneksi sukulaisten matkaan sai kaksi matkalaukullista mukaan jostain karttunutta roinaa, muuten olisin ollut suomeksi sanottuna kusessa kamppeitteni kanssa. Nytkin meinasi kyllä välillä selkä sanoa naks poks.
Budapestissa odottelin junaa Karlsruheen viisi kokonaista tuntia, mikä olisi ollut ihan siedettävää, mikäli kyseessä ei olisi ollut unkarilainen pyhäpäivä, ja vielä sateinen sellainen: kaikki paikat olivat kiinni ja Tonavan rantaankaan ei voinut mennä kävelemään. Yllätin kuitenkin itsenikin ja kestin kököttämisen kuin nainen. Hyvästit Unkarille jätin sitten junan ikkunasta käsin, ja kun näin Vapautuksen muistomerkin Gellert-vuorella häipyvän horisonttiin ja Tonavan jäävän taa, niin kyllä siinä tällainen vanha pehmo herkistyi väkisinkin.
Juna Budapestista Karlsruheen oli siis yöjuna, eikä mulla ollut makuuvaunupaikkaa. Kaiken huipuksi junassa oli käytössä ns. loosikäytäntö, eli paikat oli järjestetty kuuden istuimen osastoihin eikä penkkejä saanut siis käännettyä taaksepäin. Onneksi samaan loosiin tuli kuitenkin vain yksi toinen nainen, ja saimme kumpikin oman penkkirivin jolla pötkötellä. Leuhkinpa vielä sillä, että sain nostettua Paavon ihan omin voimin yläritsalle yön ajaksi!
Kolmannen kerran samana päivänä yllätin itsenikin, kun pystyin jopa nukkumaan siellä junassa vaikka mukana ei tietenkään ollut mitään tyynyä eikä peittoa. Harmitti kyllä, kun yön aikana ajettiin Itävallan kaikkein kauneimpien Alppimaisemien ohi (Salzburg, ah!) ja se meni ohi nukkuessa. Toisaalta ei sitä varmaan pimeällä olisi mitään nähnytkään… Näin sentään aamulla, jo Saksan puolella oltaessa viimeiset huput takanapäin ja päätin, että tuonnekin pitää vielä joskus päästä.
Tämän reissun yllätysmomentti paljastui kuitenkin pian, kun kuulin, että juna oli siinä vaiheessa kolme tuntia myöhässä eikä mulla siis ollut mitään toivoa ehtiä jatkojunaan Strasbourgia kohti. Eipä siinä, kun lopulta saavuttiin Karlsruheen , soitin Strasbourgin koordinaattorille että nyt en kyllä ihan ehdi ajoissa… Homma kuitenkin onneksi järjestyi ja pääsin suhteellisen nopeasti Ranskan puolelle ja ehdin mukaan siksi päiväksi kesäyliopistolaisille järjestetylle retkelle – siitä ja muista Strasbourgin metkuista lisää jatkossa.
Au revoir,
Sanna
PS. Paavo on siis mun rinkka jos ihmettelit.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti